Kevättä?

Ei minusta kyllä ole kulkemaan korkkareissa ja muissa "aikuisten" vaatteissa. :D Huomenna laitan kyllä tutut vanhat paksupohjaiset kengät ja toppatakin. Tekisi mieli ostaa Marimekon olkalaukku ja uudet kengät. Ja takkikin jos totta puhutaan. En vaan osaa päättää ostaisinko jo kevättakin vai vielä jonkun paksumman...

Parempaako?

Poistin eilen jouluvalot parvekkeelta. Ne on vain jääneet sinne roikkumaan, vaikka joulusta on jo monta kuukautta. En ole sentään pitänyt niissä enää valoja.

Tänään oli aika hyvä olo. Ihan sellainen ok-fiilis. Liikuntaa tuli illalla harrastettua, minkä odottaminen teki koko päivästä hieman paremman. Pahimpia ovat ne päivät kun tietää, että ei ole mitään tekemistä illaksi. Nyt ei oikein tunnu miltään. Suihkuun ja nukkumaan siis. :)

Lisää tarinointia huomenna.

edit: Kiltti tyttö kirjoittaa kauniisti. Kiitos. Tuli hyvä mieli. :) Linkitin koska tuolla tytöllä on mielenkiintoisia ajatuksia.

Nyt soi: Bass'n Helen ~ Enemmän kuin koskaan

Elämäni sinkkuna

Syön jätskiä, luen blogeja ja suunnittelen lukemisen aloittamista. Jos nyt aloitan, ehdin lukea yli kolme tuntia. Sitten on katsottavaa elokuvaa. Olen kyllä nähnyt sen aikaisemminkin, mutta väliäkös sillä.

S ei vastaa. Sillä ei ole edes puhelin päällä. Laitoin sille viestin. Soittakoon sitten kun sille sopii. En jaksa olla aina se, joka yrittää ottaa yhteyttä. Ehkä se suuttui eilen kun en vastannut puhelimeen. Saan minäkin olla välillä itsekäs. Saanhan?

Kuinka paljon pitää jaksaa?

En ole pitkään aikaan ollut iloinen. Siis sillä tavalla oikeasti ja vilpittömästi. Tältäkö se tuntuu kun mikään ei tunnu miltään? Tekee mieli vaan nukkua ja maata kuuntelemassa musiikkia. Ainoastaan silloin on hyvä olla. En edes halua ajatella, mitä kaikkea minun "pitäisi" tehdä. Tännekin on jotenkin niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitan jotain ja pyyhin sen heti pois. En osaa pukea sanoiksi kaikkia päässäni pyöriviä ajatuksia. Pelkään kadottaneeni senkin taidon. Puhuminen on ollut minulle aina vaikeaa, mutta kirjoittamalla olen käsitellyt monia vaikeitakin asioita. Olisi opeteltava sitä uudelleen. Tai sitten voisi opetella myös puhumaan. Läheiset ihmiset vain ovat jotenkin liian lähellä. En osaa puhua siitä miltä oikeasti tuntuu, vaikka olisi mahdollisuus. Pelkään ehkä paljastavani jotain liikaa, jotain liian kipeää. En halua kenenkään näkevän heikkouksiani. Välillä hämmästelen itsekin uskomatonta taitoani peittää todelliset tunteet ja kykyä rakentaa kulissit yhä uudelleen. Inhoan sitä kun ihmiset ihastelevat jaksamistani ja täydellistä elämääni. Monesti tekisi mieli huutaa, että te ette tiedä elämästäni yhtään mitään. Tyydyn kuitenkin vain hymyilemään ja pidän näin yllä illuusiota normaalista ja tasapainoisesta elämästä. Olen kehittynyt tässä niin hyväksi, että välillä jopa itsekin uskon olevani onnellinen.

Olen kuullut sellaisen termin kuin posttraumaattinen stressi . Lyhyesti sanottuna se on trauman jälkeinen stressitila, jossa sairastunut henkilö "juuttuu kiinni" traumaan. "Traumaattinen tilanne tunkeutuu mieleen yhä uudelleen ja he elävät sen uudestaan ja uudestaan ajatuksissaan, tunteissaan tai mielikuvissaan. Tilanne tunkeutuu mieleen usein unissa ja sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat koettua traumaa. Ihminen alkaa vältellä traumaa ja siitä seuraavia mielikuvia." Olen miettinyt voisiko omaa pahaa oloani edes osaksi selittää tällainen sairaus. Isän sairastumisesta on nyt neljä vuotta ja luulin todellakin pahimman olevan jo ohitse. Kuitenkin pelko- ja ahdistuskohtaukset ovat viimeaikoina vain pahentuneet. Aika ei ainakaan minun kohdallani ole parantanut yhtään mitään. Pohdin asioita päässäni lähes jatkuvasti. Pelkään sitä, että vaikka asiat nyt ovat hyvin, saattaa kaikki kaatua milloin tahansa. Mitä minulle silloin jää? Pelkkää tyhjyyttä...se pelottaa...

Aamulla

Katsottiin eilen S:n kanssa leffoja ja pidettiin pitkästä aikaa tyttöjen iltaa. Tai katsottiin sen verran mitä V:n riehumiselta pystyi. Se on kyllä uskomaton ikiliikkuja. Kuulostan varmaan ihan lasten vihaajalta, mutta voisi sen pojan menemistä vähän rauhoittaa. Tarkoitan vaan sitä, että saattaa tulla myöhemmin ongelmia, jos lapsi jo parivuotiaana tuhoaa kaiken mennessään. Mutta mikäs minä olen mitään sanomaan, kun ei ole omia lapsia.

Olen ollut uskomattoman laiska kun en ole saanut yhtään noista kirjoista luettua. Taitaa jäädä koko projekti toteutumatta. Ehkäpä sitten ensi vuonna. Tai joskus. Onhan tässä aikaa. Tällä hetkellä tärkeintä on, että saan elämän jotakuinkin järjestykseen. Kotiakin olen yrittänyt tässä vähitellen sisustella. Sekin projekti jäi viime kesänä aivan kesken. Mä olen nähtävästi hyvä aloittamaan kaikkea, mutta loppuun asti tekemistä voisi vielä harjoitella. Ajatelkaa, että olen asunut tässä kohta jo vuoden. Aika menee hurjan nopeasti.

Ulkona olisi loistava ilma ja tässä mä jumitan koneella. Odottelen, että S tulisi hakemaan tavaransa, jotka se eilen jätti tänne. Sitten voisin lähteä ulos.

Tahdon tilata sen paidan. Sen Sonata-paidan. En vain löydä sitä sivua, missä niitä oli myynnissä.

Nyt soi: ~Timo Rautiainen~

ja elämä jatkuu...

Se olis sitten torstai-ilta. Tai oikeastaan yö. Mä en ole oikeastaan vieläkään tottunut siihen, että mulla ei ole viikonloppuisin töitä ja että perjantain jälkeen alkaa oikeasti vapaa. :) Aika hienoa kieltämättä. Silti tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Olenkohan mä toteuttanut yhtään niistä suunnitelmista, joita mulla oli silloin kun vielä opiskelin. "Sitten kun ja sitten kun..." Ei saisi ajatella niin. Pitäisi tehdä nyt, toista mahdollisuutta ei ehkä tule. Mutta toisaalta ei niin voi elää. Siis siten, että koko ajan pitäisi miettiä, onko varmasti tarpeeksi tehokas ja ettei mitään vaan jää tekemättä.

Mä olen alkanut viettää huolestuttavan paljon aikaa ihan kotosalla. Hankin jopa DVD-soittimen. :O Pelottavaa. Ensi viikolla mennään sentään entisten duunikavereiden kanssa vähän "ulkoilemaan". Voi tulla ihan hauskaa. Tai sitten ei. Riippuu siitä, millä fiiliksillä ihmiset on. Ihan kiva kuitenkin kuulla, miten siellä menee tällä hetkellä.

Luin äsken netistä tuosta isän sairaudesta. Tiedän ettei pitäisi lukea noita, koska niistä tulee vain ihan järkyttävän paha olo. Jotenkin sitä vaan haluaisi saada enemmän tietoa. Vaikka mitä se auttaisi. Sitä ei pystytä parantamaan ja keskimääräinen elinikä on sairastuneilla 4 vuotta. Se on totuus, joka pitäisi vain oppia hyväksymään. Siihen mä en varmaan pysty koskaan. Luopuisin mistä tahansa jos vain tuon sairauden saisi helvettiin. Pahinta on se epätietoisuus. Nyt tilanne on (kai) ihan hyvä, mutta se saattaa muuttua milloin tahansa. Pitää vaan jaksaa.

Olis kai mentävä nukkumaan. Yritän kirjoitella jonain toisena iltana vähän enemmän....

Nyt soi: ~Suomipop~

"Across darkened skies, I travelled without a light
I sank in the well of my mind
Too deep never to be found

I can't remember...
How could you be so vain...

Tell me that past imes won't die...
Tell me that old lies are alive
Love that expired too long time ago
Kills me, it thrills me..."

[Sonata Arctica-End of this chapter]

Aloitus

Blogi on nyt sitten luotu. Mitä tänne kuuluu kirjoittaa? Kaipa sitä voisi kertoa jotain elämästään. Ehkä jotain sellaista, mitä et ole aikaisemmin kuullut. Katsotaan mitä saan aikaiseksi. :) Älä kuitenkaan oleta mitään luettuasi kirjoituksiani. Näihin on syytä suhtautua pienellä varauksella, sillä oletettavasti suurin osa syntyy yön pimeinä tunteina. En lupaa myöskään päivittää blogiani säännöllisesti. Kirjoitan ainoastaan silloin kun on jotain sanottavaa. Eli todennäköisesti alkuinnostusta kestää noin kaksi päivää, minkä jälkeen kirjoittelutahti hiipuu noin yhteen viestiin kuukaudessa. Katsotaan nyt kuinka käy.