Kuinka paljon pitää jaksaa?

En ole pitkään aikaan ollut iloinen. Siis sillä tavalla oikeasti ja vilpittömästi. Tältäkö se tuntuu kun mikään ei tunnu miltään? Tekee mieli vaan nukkua ja maata kuuntelemassa musiikkia. Ainoastaan silloin on hyvä olla. En edes halua ajatella, mitä kaikkea minun "pitäisi" tehdä. Tännekin on jotenkin niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitan jotain ja pyyhin sen heti pois. En osaa pukea sanoiksi kaikkia päässäni pyöriviä ajatuksia. Pelkään kadottaneeni senkin taidon. Puhuminen on ollut minulle aina vaikeaa, mutta kirjoittamalla olen käsitellyt monia vaikeitakin asioita. Olisi opeteltava sitä uudelleen. Tai sitten voisi opetella myös puhumaan. Läheiset ihmiset vain ovat jotenkin liian lähellä. En osaa puhua siitä miltä oikeasti tuntuu, vaikka olisi mahdollisuus. Pelkään ehkä paljastavani jotain liikaa, jotain liian kipeää. En halua kenenkään näkevän heikkouksiani. Välillä hämmästelen itsekin uskomatonta taitoani peittää todelliset tunteet ja kykyä rakentaa kulissit yhä uudelleen. Inhoan sitä kun ihmiset ihastelevat jaksamistani ja täydellistä elämääni. Monesti tekisi mieli huutaa, että te ette tiedä elämästäni yhtään mitään. Tyydyn kuitenkin vain hymyilemään ja pidän näin yllä illuusiota normaalista ja tasapainoisesta elämästä. Olen kehittynyt tässä niin hyväksi, että välillä jopa itsekin uskon olevani onnellinen.

Olen kuullut sellaisen termin kuin posttraumaattinen stressi . Lyhyesti sanottuna se on trauman jälkeinen stressitila, jossa sairastunut henkilö "juuttuu kiinni" traumaan. "Traumaattinen tilanne tunkeutuu mieleen yhä uudelleen ja he elävät sen uudestaan ja uudestaan ajatuksissaan, tunteissaan tai mielikuvissaan. Tilanne tunkeutuu mieleen usein unissa ja sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat koettua traumaa. Ihminen alkaa vältellä traumaa ja siitä seuraavia mielikuvia." Olen miettinyt voisiko omaa pahaa oloani edes osaksi selittää tällainen sairaus. Isän sairastumisesta on nyt neljä vuotta ja luulin todellakin pahimman olevan jo ohitse. Kuitenkin pelko- ja ahdistuskohtaukset ovat viimeaikoina vain pahentuneet. Aika ei ainakaan minun kohdallani ole parantanut yhtään mitään. Pohdin asioita päässäni lähes jatkuvasti. Pelkään sitä, että vaikka asiat nyt ovat hyvin, saattaa kaikki kaatua milloin tahansa. Mitä minulle silloin jää? Pelkkää tyhjyyttä...se pelottaa...