Kun mikään ei riitä

Että voi aikuiset ihmiset olla lapsellisia. Mikään mitä teen ei kelpaa eräälle yrityksemme työntekijälle. Sanomisiani ja tekemisiäni vääristellään ja työpanostani vähätellään. Luonnollisesti minulla ei saa olla mielipidettä mistään asiasta ja vaikka olisikin on sen ilmaiseminen sama kuin leikkisi hengellään. Olen nuori, nainen ja vielä jopa ihan osaava omassa työssäni. Tässä ilmeisesti liikaa kestettävää 50+ miehelle, jonka mielestä nuoriso on vain laiskaa ja saamatonta. Miehelle, joka ei itse kykene edes faksin lähettämiseen. No, en minä tämän herran hyväksyntää kaipaa. Minulle riittää, että tiedän olevani oikeassa tai ainakin toimin kuten minua on ohjeistettu. Välillä vain pistää mietityttämään tuollainen käytös. Ehkäpä hän kuvittelee, että kaltaiseni kiltti ja hiljainen tyttö ei uskalla sanoa vastaan ja tekee mitä vain käsketään. Ehei. Minähän sanon mielipiteeni silloin kun aihetta on. Ette arvaakaan kuinka vahva ja karaistunut todellisuudessa olen. Tiedän, että yrität näyttää mulle paikkani. Älä turhaan vaivaudu, tiedän kyllä missä se on. Mutta älä kuvittelekaan, että se olisi siellä missä sinä sen kuvittelet olevan. Myös mulla on tässä firmassa oikeuksia. Vaikka olenkin tullut viimeisenä taloon. Hajoa erinomaisuuteesi. Kaikki nauraa sulle.

Kusipään kirjoituksia

Mä olen idiootti. Saan ne ihastumaan itseeni, nautin siitä tunteesta. Olen hauska, ihana ja rakastettava. Jossain vaiheessa alan kuitenkin jarrutella. Muutun etäiseksi. Karkotan sen luotani. Yleensä tämä tapahtuu siinä vaiheessa kun toinen on jo ehkä hieman liian lähellä. En anna syitä, en selittele. Viesteihin vastaan vain muutamalla sanalla. Yhteydenpito vähenee. "Pelkäätkö sä mua?" Ei, en pelkää. Älä huoli. "No mitä sitten? Sä et pidä musta?" Voi luoja. Antaisin mitä tahansa, että saisin olla sun kanssasi. Voi kun sä vain tietäisit mitä mä oikeasti pelkään. Mä olen niin äärettömän omituinen. Pelkään ihmisiä, pelkään pettymyksiä, pelkään epäonnistumista. Mutta kaikista eniten mä pelkään itseäni.

Voisin soittaa sulle mutta en kykene. Odotan vain, että ottaisit yhteyttä. Mutta miksi sä niin tekisit. Mä olen ajanut sut pois. Tämä sama kuvio toistuu aina. Melkein jo toivoin, että olisin näiden vuosien aikana kasvanut aikuiseksi. Pettymyksiä pettymysten jälkeen. Olen edelleen se sama paska kuin viisi vuotta sitten. Kasvankohan mä koskaan aikuiseksi?

Meemi

Kiltiltä tytöltä kopsattu meemi:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.


"Liisa otti kaikki säällisessä kunnossa olevat kovakantiset romaanit, pakkasi ne valintatalon vispipuuronväriseen muovikassiin ja lähti ulos."

Reko Lundan: Ilman suuria suruja

Mielenkiintoisia persoonia

Blogilistaa päivitetty. Tutustukaahan.

Tänne palaan myöhemmin. Nyt kuitenkin nukkumaan.

Pidä hyvää huolta minusta

Jos rakastat mua silloin
kun eniten mä sitä tarvitsen
oot mulle oikea ihminen
ja jos rakastat mua silloin
kun vähiten mä sitä ansaitsen
oot mulle oikea ihminen


Oli jotenkin hyvä päivä tänään. :)

tästä tule mitään....

Se sanoi että mä näytän tosi hyvältä...ei luoja...mitähän tästä nyt tulee....tuossa kuvassa näytän kyllä mielestäni paremmalta kuin oikeasti. Tai sitten mä vaan näen itseni rumempana kuin olenkaan. Mä oon ihan sekaisin.

...

Merkillisen hyvä olo. Kävin jopa (kävely)lenkillä. Tätä ei ole tapahtunut aikoihin. Ensi viikolla pitäisi muistaa käydä labrassa mittauttamassa hemoglobiini. Rautakuuri on syöty ja nyt vaan toivotaan, että arvot olisivat nousseet. Syön kyllä niin epäsäännöllisesti, että en yhtään ihmettelisi, vaikka mitään muutosta ei olisi tapahtunut.

Mietin tässä, että miksi just mun pitäisi olla maailmassa se viimeinen, joka löytää kumppanin itselleen. Miksi mä olisin yhtään huonompi kuin monet muut? Aivan naurettavaa ajatella, että kukaan ei tahtoisi viettää aikaa mun kanssani. Kuitenkin välillä ajattelen juuri noin. Että olen nin tylsää seuraa ettei kukaan jaksa mua. Mitä mulla muka olisi annettavaa? Paljonkin. Mun pitää vain muistaa se. Jokaisella on jotain annettavaa muille ihmisille.

Nyt tuntuu hyvälle. Sitä ne miehet teettää. :)

Jospa sittenkin

Se mies on kyllä aivan ihana. Mun pitää nyt uskaltaa... :)

Laiskaa aamua :)

Juttelin äsken netissä yhden aivan ihanan miehen kanssa. :) Pitkästä aikaa alkoi tuntua siltä, että voisin sittenkin kaivata vierelleni toista ihmistä. Näissä nettijutuissa on vaan se ongelma, että jossain vaiheessa (ja mielellään mahdollisimman pian) pitäisi myös tavata. Nyt en ole kyllä vielä edes lähettänyt kuvaani. Miehen kuvan olen nähnyt ja miellyttää todella. ;) Sitä vaan alkaa heti miettiä, että eihän noin hyvännäköinen voisi millään minusta kiinnostua. Mitä mulla muka voisi olla annettavaa ihmiselle, joka saisi varmasti jonkun muunkin naisen rinnallensa. Toisaalta on typerää ajatella noin, koska silloin kyseinen ihminen ei ainakaan olisi minua varten jos ulkonäkö olisi kaikkein tärkeintä. Ja en mä oikeasti ole edes ruma. Mä voin sanoa, että pidän itsestäni. Jopa erittäin paljon. En vain yhtään tiedä mitä muut ajattelevat. Kukaan ei ole koskaan kertonut. Paitsi äiti :) Ja pari kaveria on sanonut, että olen nätti. Mutta ei kukaan mies. Koskaan. En siis osaa ajatella itseäni muiden silmin.

Tiedättekö sen tunteen? Sen pienen toivon joka joskus herää kun tapaa uuden ihmisen. Mitä jos sittenkin? Mulla on vain paha tapa tukahduttaa ne tunteet. En halua pettyä. Mieluummin teeskentelen etten välitä kuin myönnän, että haluaisin jotain enemmän. Pelkään. Pelkään niin helvetisti ettei sille löydy edes sanoja. Miksi mun pitää olla näin raukka? Haluan että te tykkäätte musta.

Kuinka ihmeessä sitä saisi lisää rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin? Mitä sitten jos treffikumppani ei pidä musta. Se ei tarkoita, että kukaan ei voisi koskaan rakastaa mua. Ja miksi pitää aina heti ajatella, että se toinen ihminen ei pidä musta...mä en taida olla ihan normaali....

"Jokaisella jossakin on..."

Yötä

"Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin,
nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa että laiva saapuu
ja sirpaleet pois kuljettaa"

Työvitutus

Miksi mun pitää olla niin herkkä, että tulee tosi paha olo jos työpaikalla on vähänkin jotain ikävää? Tänään oli taas sellainen tunne, että mä en ole yhtään mitään. En ole matkustellut, en ole sosiaalinen, enkä todellakaan kiinnostava ihminen. Anteeksi, että olen olemassa. Mä sitten inhoan tuota naisten tapaa sulkea joku ulkopuolelle. Mä en voi sille mitään, mutta mun mielestä se, että mulle ei puhuta on aika epäkohteliasta. Okei, en ole itsekään mikään kaikkein puheliain ihminen, mutta silti tulee todella paha olo, kun suljetaan täysin ulkopuolelle. Työyhteisö on miesvaltainen enkä oikein kuuluu niihin porukoihin, mutta toisaalta nuo naisetkin ovat niin tiivis porukka, että siihen ei kertakaikkiaan mahdu. Vituttaa suoraan sanottuna. Työni hoidan hyvin, mutta se ei ilmeisesti riitä. Mä en ole mitään.

Sade tuntuu jotenkin puhdistavalta. Saa istua sisällä ja lukea kirjaa, eikä kukaan pakota ulos. Yritän kahlata noita pääsykoekirjoja, mutta urakka tuntuu uskomattoman suurelta. Tiedän, että saattaisin onnistua, jos aikaa olisi enemmän. En vain jaksa lukea öisin. En yksinkertaisesti pysty siihen. Päivät menee töissä. Siellä todellakin viihdyn. Onneksi on mahdollisuus tehdä oman alan hommia. Kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole.

Viime viikon baarireissu jotenkin piristi todella paljon. Pitäisi useammin käydä ulkona. Ihan vaikka vaan "yhdellä". Yritin puhua E:tä mukaan, mutta sillä on kuulemma liikaa töitä. Ei ehdi. No ei sitten. Pitää löytää jostain uusia ystäviä. Mistä niitä löytää?

Tekisi mieleni kirjoittaa vaikka mitä, mutta pakko mennä lukemaan, jos meinaan vielä tämän vuorokauden puolella mennä nukkumaan.

Päästäkää jo irti

Alan olla täysin vakuuttunut siitä, että kasvatus määrää hyvin suurelta osin sen, millaisia aikuisia meistä kehittyy. Aikuistuminen ei ole ollut minulle helppoa ja prosessi on kestänyt kauan. Se jatkuu edelleen, vaikka olenkin jo käytännössä omillani. Side vanhempiin on vieläkin vahva. Voisi jopa sanoa että kahlitseva. Esimerkkinä mainittakoon, että jos en ole päivän aikana ottanut äitiin yhteyttä tai jostain syystä vastannut puhelimeen, on vastaajassa illalla valehtelematta ainakin 5 viestiä. Äiti siis tietää lähes jokaisen askeleeni. Se ei ole hyvä asia. Milloin minulla on mahdollisuus elää omaa elämääni? Raportoimatta jokaista liikettäni, kertomatta jokaista ihmissuhdettani tai kysymättä äidin mielipidettä jokaiseen päätökseeni. Nyt teistä jokainen ajattelee "miksi se suostuu tuohon". En tiedä itsekään. Minut on vain kasvatettu siihen. Kyllä äiti tietää. Ja toisaalta se on jollain tavalla myös turvallista. Haluan kuitenkin irti siitä. Mutta miten? Tahdon tehdä sen loukkaamatta ja haluan säilyttää ne hyvät hetket, joita meillä (todella usein)on.

Minua ei ole koskaan kannustettu matkustelemaan tai hankkimaan kokemuksia. Kouluun on pitänyt panostaa ja se on ollut tärkeintä. Ei ehkä minulle, mutta äidille. Murrosiässä kapinoin kovastikin rajoituksia ja kotiintuloikoja vastaan. Kuitenkin olen aina noudattanut niitä ja jäänyt paitsi monesta sellaisesta kokemuksesta, joita muilla ikäisilläni on pilvin pimein. Tupakkaakin olen alkanut polttaa vasta kun muutin omilleni. Edelleen tietysti salassa vanhemmiltani. Kadehdin niitä, joiden vanhemmat patistavat jälkikasvuaan maailmalle.

Monesti olen kokenut riittämättömyyttä ja paineita siksi, että en ole sellainen tyttö, joka minun tulisi olla. Olen miellyttäjä. Miksi juuri minusta on tullut tällainen? Kuinka tästä pääsee irti? Haluan kokemuksia, elämyksiä, uusia ihmisiä elämääni. Haluan elää. Pahinta, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä on kyvyttömyys päästää ajoissa irti ja antaa nuoren kokeilla siipiään.

Ihmissuhteeni ja sosiaaliset kontaktini ovat viime vuosiin asti olleet erittäin puutteellisia. Olen vasta vähitellen oppinut, että muut ihmiset eivät välttämättä olekaan sinua vastaan ja että joskus on myös hyvä näyttää tunteensa. Kotona ei juuri koskaan rohkaistu voimakkaiden tunteiden näyttämiseen. Kotikasvatuksen huomaan vaikuttaneen siihen, että työelämässä minun on hyvin vaikea sanoa vastaan itseäni vanhemmille henkilöille. Vältän ristiriitoja viimeiseen asti.

Kaikki tämä vuodatus tuntuu kohtuuttomalta, sillä olen saanut elää niin hyvän lapsuuden kuin vain mahdollista. En kuitenkaan jaksa elää ikuisessa kiitollisuuden velassa. Minun on tehtävä omat päätökseni, kokeiltava rajojani ja hankittava kokemuksia. Voi kun sinä äitini myös ymmärtäisit tämän. En ole hylännyt sinua, vaikka et tiedäkään missä olen perjantai-iltana kello 22. Olet aina sydämessäni. Luota minuun.

Päivitys

Jei, lista on lyhentynyt. Hyvä minä.

Tässä päivitetty lista:

1. Lue Eppu Nuotion kirja loppuun
2. Silitä (myös ne lakanat....)
3. Käy kaupassa
4. Varaa pyykkivuoro
5. Lue kansista
6. Katso LOST:in viime viikon jakso

Sadetanssia

Viikonloppu jälleen kerran. Olotila on varsin hyvä, ottaen huomioon, että olin toissailtana kaljalla ja eilen tuli juotua yksin kokonainen viinipullo. Masiksen merkkejä ei ainakaan vielä ole havaittavissa. Hyvä niin.

Viikonlopun Top 10 To Do-listalla olisivat (ylläripylläri) seuravat hommat:

1. Tiskaa jo ne tiskit (nimim. "ei enää yhtään puhdasta lautasta tai lusikkaa")
2. Imuroi
3. Pese wc
4. Lue Eppu Nuotion kirja loppuun
5. Silitä (myös ne lakanat....)
6. Käy kaupassa
7. Lakkaa kynnet
8.Varaa pyykkivuoro
9. Lue kansista
10. Katso LOST:in viime viikon jakso

Olen koko aamun lueskellut erilaisia ulkomaisia blogeja. Olisi niin paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta on niin vähän aikaa. Nytkin pitäisi olla jo tekemässä jotain ihan muuta. Lupasin käydä "kotona", vaikka mieluummin olisin kyllä ollut itsekseni. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa näihin blogeihin jotain asiaakin. Siis ajankohtaisista aiheista. En varmaan seuraa tarpeeksi maailman menoa, kun en oikeasti ole mitään mieltä mistään asiasta...