Päästäkää jo irti
Alan olla täysin vakuuttunut siitä, että kasvatus määrää hyvin suurelta osin sen, millaisia aikuisia meistä kehittyy. Aikuistuminen ei ole ollut minulle helppoa ja prosessi on kestänyt kauan. Se jatkuu edelleen, vaikka olenkin jo käytännössä omillani. Side vanhempiin on vieläkin vahva. Voisi jopa sanoa että kahlitseva. Esimerkkinä mainittakoon, että jos en ole päivän aikana ottanut äitiin yhteyttä tai jostain syystä vastannut puhelimeen, on vastaajassa illalla valehtelematta ainakin 5 viestiä. Äiti siis tietää lähes jokaisen askeleeni. Se ei ole hyvä asia. Milloin minulla on mahdollisuus elää omaa elämääni? Raportoimatta jokaista liikettäni, kertomatta jokaista ihmissuhdettani tai kysymättä äidin mielipidettä jokaiseen päätökseeni. Nyt teistä jokainen ajattelee "miksi se suostuu tuohon". En tiedä itsekään. Minut on vain kasvatettu siihen. Kyllä äiti tietää. Ja toisaalta se on jollain tavalla myös turvallista. Haluan kuitenkin irti siitä. Mutta miten? Tahdon tehdä sen loukkaamatta ja haluan säilyttää ne hyvät hetket, joita meillä (todella usein)on.
Minua ei ole koskaan kannustettu matkustelemaan tai hankkimaan kokemuksia. Kouluun on pitänyt panostaa ja se on ollut tärkeintä. Ei ehkä minulle, mutta äidille. Murrosiässä kapinoin kovastikin rajoituksia ja kotiintuloikoja vastaan. Kuitenkin olen aina noudattanut niitä ja jäänyt paitsi monesta sellaisesta kokemuksesta, joita muilla ikäisilläni on pilvin pimein. Tupakkaakin olen alkanut polttaa vasta kun muutin omilleni. Edelleen tietysti salassa vanhemmiltani. Kadehdin niitä, joiden vanhemmat patistavat jälkikasvuaan maailmalle.
Monesti olen kokenut riittämättömyyttä ja paineita siksi, että en ole sellainen tyttö, joka minun tulisi olla. Olen miellyttäjä. Miksi juuri minusta on tullut tällainen? Kuinka tästä pääsee irti? Haluan kokemuksia, elämyksiä, uusia ihmisiä elämääni. Haluan elää. Pahinta, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä on kyvyttömyys päästää ajoissa irti ja antaa nuoren kokeilla siipiään.
Ihmissuhteeni ja sosiaaliset kontaktini ovat viime vuosiin asti olleet erittäin puutteellisia. Olen vasta vähitellen oppinut, että muut ihmiset eivät välttämättä olekaan sinua vastaan ja että joskus on myös hyvä näyttää tunteensa. Kotona ei juuri koskaan rohkaistu voimakkaiden tunteiden näyttämiseen. Kotikasvatuksen huomaan vaikuttaneen siihen, että työelämässä minun on hyvin vaikea sanoa vastaan itseäni vanhemmille henkilöille. Vältän ristiriitoja viimeiseen asti.
Kaikki tämä vuodatus tuntuu kohtuuttomalta, sillä olen saanut elää niin hyvän lapsuuden kuin vain mahdollista. En kuitenkaan jaksa elää ikuisessa kiitollisuuden velassa. Minun on tehtävä omat päätökseni, kokeiltava rajojani ja hankittava kokemuksia. Voi kun sinä äitini myös ymmärtäisit tämän. En ole hylännyt sinua, vaikka et tiedäkään missä olen perjantai-iltana kello 22. Olet aina sydämessäni. Luota minuun.
Minua ei ole koskaan kannustettu matkustelemaan tai hankkimaan kokemuksia. Kouluun on pitänyt panostaa ja se on ollut tärkeintä. Ei ehkä minulle, mutta äidille. Murrosiässä kapinoin kovastikin rajoituksia ja kotiintuloikoja vastaan. Kuitenkin olen aina noudattanut niitä ja jäänyt paitsi monesta sellaisesta kokemuksesta, joita muilla ikäisilläni on pilvin pimein. Tupakkaakin olen alkanut polttaa vasta kun muutin omilleni. Edelleen tietysti salassa vanhemmiltani. Kadehdin niitä, joiden vanhemmat patistavat jälkikasvuaan maailmalle.
Monesti olen kokenut riittämättömyyttä ja paineita siksi, että en ole sellainen tyttö, joka minun tulisi olla. Olen miellyttäjä. Miksi juuri minusta on tullut tällainen? Kuinka tästä pääsee irti? Haluan kokemuksia, elämyksiä, uusia ihmisiä elämääni. Haluan elää. Pahinta, mitä vanhemmat voivat lapsilleen tehdä on kyvyttömyys päästää ajoissa irti ja antaa nuoren kokeilla siipiään.
Ihmissuhteeni ja sosiaaliset kontaktini ovat viime vuosiin asti olleet erittäin puutteellisia. Olen vasta vähitellen oppinut, että muut ihmiset eivät välttämättä olekaan sinua vastaan ja että joskus on myös hyvä näyttää tunteensa. Kotona ei juuri koskaan rohkaistu voimakkaiden tunteiden näyttämiseen. Kotikasvatuksen huomaan vaikuttaneen siihen, että työelämässä minun on hyvin vaikea sanoa vastaan itseäni vanhemmille henkilöille. Vältän ristiriitoja viimeiseen asti.
Kaikki tämä vuodatus tuntuu kohtuuttomalta, sillä olen saanut elää niin hyvän lapsuuden kuin vain mahdollista. En kuitenkaan jaksa elää ikuisessa kiitollisuuden velassa. Minun on tehtävä omat päätökseni, kokeiltava rajojani ja hankittava kokemuksia. Voi kun sinä äitini myös ymmärtäisit tämän. En ole hylännyt sinua, vaikka et tiedäkään missä olen perjantai-iltana kello 22. Olet aina sydämessäni. Luota minuun.
posted by Misplaced at 8:47 PM
4 Comments:
kuulostaa jotenkin niin tutulta. Ihmiset aina ihmettelee, esim. että miksi sä lähet kotiin. Kai sä voit ite päättää. Ja Sitten nolottaa, kun ei osaa vastata.
Ymmärtäisiköhän äitisi, jos puhuisit hänelle..? Vastuu siitä, mitä elämäsi nyt on, on sinulla - senhän tiedätkin. Kaikki ei käy hetkessä, mutta jospa se siitä.. :)
Olipa tuttu kertomus, oma kohtalo on ollut paljolti samanlainen, joskaan äiti ei ota kuin kerran viikossa, lauantai-iltaisin aina samaan aikaan yhteyttä. Kun asuin kotona, ja olin teini, niin ei minuakaan kannustettu hankkimaan "kokemuksia", vaan vietin aikani kotona kiltisti, ja jos jonakin lauantaina tulin 22:n jälkeen kun kaverilla oli jännä uusi tietokonepeli tms. niin heti tuli puhuttelu: "TIEDÄTKÖ SINÄ MITÄ KELLO ON!?". Ensimmäisen kerran olin juovuksissa 19-vuotiaana, paljon myöhemmin kuin muut. Tupakkaa en alkanut koskaan polttamaan (mikä ei kyllä haittaa pätkääkään). Kadehdin myöskin kaveriani, jonka vanhemmat yrittivät saada poikaansa pois tietokoneen ääreltä ja lähtemään dokaamaan ja opettelemaan ihmissuhteita teinityttöjen kanssa. Minulle moralisoitiin silloinkin, kun yli-ikäisenä 19-vuotiaana olin ensikertaa krapulassa.
Kuitenkaan en voi haukkua vanhempiani, kaitpa he yrittävät olla mahdollisimman hyviä vanhempia, ja kukapa siinä täydellisesti onnistuu.
Irti voi kyllä päästä. Itsekin olen viimeisimpien vuosien aikana irtaantunut jokseenkin silminnähtävästi, enkä oikeastaan ole tehnyt mitään, paitsi psyykannut itseäni (ei kuulu vanhemmille, ei kuulu vanhemmille, ei kuulu vanhemmille...), tehnyt päätöksiä ("aloin muuten hakemaan uutta asuntoa, äiti. Nostin muuten opintolainaa, äiti. Kävin matkoilla, äiti. Enkä mihinkään pyytänyt sinun suostumustasi"). Kyllä ne ymmärtävät ennen pitkää jättää sinut enemmän rauhaan. Kun olin armeijassa ja kun olin ensimmäistä vuotta opiskelemassa, äiti soitti useamman kerran viikossa. Armeijassa joka ilta. Nyt se kerta viikossa. Vuosia se ehkä vaatii, mutta lapsen asemasta voi päästä nuoruudesta huolimatta irti :)
Samankaltaisia piirteitä on minussakin, vaikka vanhempani olivatkin toista ääripäätä, eli sai mennä ja olla missä halusi. Ristiriitojen välttelijä, miellyttäjä, vanhemmille ihmisille ei vastaan voi sanoa, ujo. Rajoja pitäisi oppia ja uskaltaa asettaa, ettei toiset tallo alleen! Mutta miten...
Post a Comment
<< Home