Laiskaa aamua :)

Juttelin äsken netissä yhden aivan ihanan miehen kanssa. :) Pitkästä aikaa alkoi tuntua siltä, että voisin sittenkin kaivata vierelleni toista ihmistä. Näissä nettijutuissa on vaan se ongelma, että jossain vaiheessa (ja mielellään mahdollisimman pian) pitäisi myös tavata. Nyt en ole kyllä vielä edes lähettänyt kuvaani. Miehen kuvan olen nähnyt ja miellyttää todella. ;) Sitä vaan alkaa heti miettiä, että eihän noin hyvännäköinen voisi millään minusta kiinnostua. Mitä mulla muka voisi olla annettavaa ihmiselle, joka saisi varmasti jonkun muunkin naisen rinnallensa. Toisaalta on typerää ajatella noin, koska silloin kyseinen ihminen ei ainakaan olisi minua varten jos ulkonäkö olisi kaikkein tärkeintä. Ja en mä oikeasti ole edes ruma. Mä voin sanoa, että pidän itsestäni. Jopa erittäin paljon. En vain yhtään tiedä mitä muut ajattelevat. Kukaan ei ole koskaan kertonut. Paitsi äiti :) Ja pari kaveria on sanonut, että olen nätti. Mutta ei kukaan mies. Koskaan. En siis osaa ajatella itseäni muiden silmin.

Tiedättekö sen tunteen? Sen pienen toivon joka joskus herää kun tapaa uuden ihmisen. Mitä jos sittenkin? Mulla on vain paha tapa tukahduttaa ne tunteet. En halua pettyä. Mieluummin teeskentelen etten välitä kuin myönnän, että haluaisin jotain enemmän. Pelkään. Pelkään niin helvetisti ettei sille löydy edes sanoja. Miksi mun pitää olla näin raukka? Haluan että te tykkäätte musta.

Kuinka ihmeessä sitä saisi lisää rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin? Mitä sitten jos treffikumppani ei pidä musta. Se ei tarkoita, että kukaan ei voisi koskaan rakastaa mua. Ja miksi pitää aina heti ajatella, että se toinen ihminen ei pidä musta...mä en taida olla ihan normaali....

"Jokaisella jossakin on..."